Irlanninsetterin arvellaan saaneen alkunsa espanjalaisista spanieleista. Varsinainen rodun kehittäminen tapahtui kuitenkin Irlannissa vasta 1800-luvulla. Jo 1300-luvulla käytettiin Ranskassa haukalla metsästettäessä peltopyiden ja viiriäisten ylösajoon punavalkoisia koiria, joilla oli hapsutusta hännässä. Nämä muistuttivat kuitenkin enemmän pitkähäntäistä spanielia kuin nykyisin tuntemaamme jalomuotoista irlanninsetteriä. 1500-luvulla lähetettiin Euroopasta Irlantiin diplomaattilahjoina koiria, joita kutsuttiin nimellä ”setting dogs”. Näitä kuvaili Caius vuonna 1555 seuraavasti: ”koira, jota setteriksi kutsutaan -latinaksi Index-, ryömii kuin mato vatsa maata viistäen riistan lähelle”. Varsinainen linnun saalistaminen tapahtui joko haukalla tai verkolla. Sen vuoksi koirilta vaadittiin ensisijaisesti hyvää linnunlöytö- ja paikallistamiskykyä, mihin riitti verkkainenkin vauhti. 1700-luvulla seisovien koirien jalostukseen tuli uusia tavoitteita. Lentoonammunta (wing shooting) syrjäytti verkkometsästyksen ja aseiden kevenemisen myötä nopeiden, laajasti hakevien koirien tarve tuli ilmeiseksi.

1800-luvun alkupuolelle saakka irlantilaiset käyttivät linnustuksessa Englannista tuotua punaista seisovaa spanielia, josta käytettiin geelinkielellä nimitystä ”Modder Rhu” eli punainen koira. Nykyinen irlanninsetteri kehittyi 1800-luvun puoliväliin mennessä ja Birminghamin koiranäyttelyssä 1860 se esitettiin virallisesti omana rotunaan. On esitetty poikkeavia käsityksiä siitä, mitä eri rotuja jalostustyössä käytettiin. Spanielin ja vesispanielin lisäksi aineksia lienee otettu pointterista, englanninsetteristä, vihikoirasta ja keltinkoirasta (celtic hound). 1800-luvun puolivälissä Harry Blake Knox otti käyttöön nimityksen ”Irish Red Setter”: siihen saakka tunnettiin vain irlanninsetteri, jossa oli enemmän tai vähemmän valkoista.

Vuonna 1874 Dublinin koiranäyttelyssä punainen ja punavalkoinen irlanninsetteri kilpailivat ensi kerran itsenäisinä rotuina. Molemmista roduista alettiin käyttää nimitystä ”Irish Setter” (E. Irwing Eldredge: The New Complete Irish Setter). Punaisia irlanninsettereitä tavattiin jo 1700-luvulla, mutta varsinaisesti rotu yleistyi 1800-luvun puolella. Jalostuksessa kiinnitettiin päähuomio väriin ja käyttöominaisuudet jäivät vähemmälle huomiolle. Seurauksena oli se, että jo vuosisadan puolivälissä kenttäkokeissa kilpaili huomattavasti enemmän punavalkoisia kuin punaisia settereitä. Punaisesta setteristä oli tulossa seurakoira. Tilanteeseen pyrittiin saamaan korjaus ja 1882 perustettiin Irish Red Setter Club, jonka tehtävänä oli rodun käyttöominaisuuksien vaaliminen ulkomuodon ohella. Jalostustyössä keskityttiin uudelleen käyttöominaisuuksien parantamiseen aina 1930-luvulle saakka, jolloin jälleen näyttelysettereiden määrä kääntyi jyrkkään nousuun. Ilmiö liittyi maailmansotien välissä tapahtuneeseen yleiseen kehitykseen: metsästys ei enää ollut suosittu ajanviete yläluokan keskuudessa, eikä alemmilla luokilla ollut mahdollisuutta metsästykseen vallitsevien maanomistusolosuhteiden vuoksi.

1930-luvulle saakka irlanninsetterin jalostus oli Brittein saarilla melko yhtenäistä ja muodostuneissa näyttelylinjoissa oli takana samoja koiria kuin käyttökoiralinjoissa. Jo 1800-luvulla vietiin irlanninsettereitä Venäjälle, Amerikkaan, Australiaan, Manner-Eurooppaan ja Skandinaviaan. Valitettavasti suuri osa rodusta on kuitenkin kaikkialla nykyisin näyttelylinjaa. 1930-luvulla ilmeni irlanninsettereillä yleisenä vaivana vakava PRA-silmäsairaus (Progressive Retinal Atrophy eli verkkokalvon surkastuma). Tilanne oli niin hälyttävä, että 1946 asetettiin Englannissa pentujen rekisteröinnin ehdoksi, että molemmat vanhemmat olivat ko. sairauden suhteen terveitä. Toimenpiteellä onkin ollut merkitystä ja sairaus on käynyt harvinaiseksi. Erikoisuutena voidaan vielä mainita, että Irlannissa esiintyi 1800-luvulla varsin erikoinen linja: täplikäs irlanninsetteri (Shower of Hail Setters). Näillä koirilla oli hentoja valkeita täpliä muuten punaisessa turkissa. Sittemmin linja on valitettavasti täysin hävinnyt.

Suomen kanta

Irlanninsetterin arvellaan tulleen Suomeen 1860-luvulla Venäjällä palvelleiden upseereiden mukana. Otto Wreden mukaan noihin aikoihin kanakoirametsästystä harjoitti Suomessa vain muutama henkilö, heidän joukossa oli irlanninsettereitä harrastanut kapteeni A. von Daehn. Hän oli hankkinut Venäjältä mm. irlanninsetterinartun nimeltä ”Rädd” sekä myöhemmin Fimka-nimisen nartun. 1800-luvun lopulla harrastus levisi jo laajemmalti ja koiria tuotiin mm. Irlannista. Tunnetuimpia olivat v. 1891 syntynyt Ben (Count - Alma, kasv. G. Rose -Shin) sekä vuotta vanhempi Killery (Fermoy - Breffni, kasv. Rev. O’Callaghan). Ben sai AVO 2 palkinnon ensimmäisissä Suomessa järjestetyissä kenttäkokeissa 1893 Boe-kartanon mailla Porvoon lähistöllä ja Killery ylsi AVO 1:een vuotta myöhemmin Janakkalassa. Näihin aikoihin kilpaili kolmaskin tuontikoira, Skotlannista hankittu Box (Rock - Stella, kasv. tuntematon) saaden AVO 2 samoin Boe-kartanon alueilla.

Ensimmäinen Suomessa syntynyt FKK:n rekisteröimä irlanninsetteripentue on vuodelta 1892. Siinä oli emänä Irlannista tuotu Rose of Killaloe (Count - Queen) ja uroksena Rev. O’Callaghanilta tuotu Dermot (Frisco - Grouse II). Tähän aikaan harjoitettiin varsin voimakasta sisäsiitosta Friscolla ja Grouse II:lla, sillä yhdistelmästä syntynyt Inver-niminen narttu astutettiin niinikään Dermotilla. Irlantilaisten tuontikoirien lisäksi käytettiin jalostukseen myös Venäjältä tuotuja yksilöitä. Niinpä Otto Wreden kasvattama v. 1899 syntynyt Ready oli yhdistelmästä CH Boy (Glenkar - Kerry Kate) – Erne Dermot (Dermot - Rose of Killaloe). Myös Ruotsista tuotiin muutama yksilö, joiden alkuperä oli Irlannista. Näistä tunnetuimpia olivat E.Krookin Sörängens Go’on yhdistelmästä Lally (CH Riversdale Red Guide - Autrin Molly) ja Sörängens Erin (Erin Pam - Erin Flora) sekä W. Spåhren omistama Nellie yhdistelmästä Forester Frick Donegal (Donegal Rake - CH Derry Una) ja Holmsunds Monna (Phil – Solbackens Monna Vanna).

Vuoden 1905 jälkeen irlanninsettereitä esitettiin kokeissa yhä harvemmin. Satunnaisia yksilöitä nähtiin kuitenkin kokeiden huipulla, kuten v. 1907 R. Ehlersin omistama rekisteröimätön narttu Daisy, joka saavutti voittajaluokan ensimmäisen palkinnon. Samassa kilpailussa tunnetumpi englanninsetterinarttu Denbury Down tuli kolmanneksi. Koko 1920-luvun aikana ei irlanninsettereitä nähty käytännöllisesti katsoen lainkaan kokeissa ja Hönshundssektionen tilastojen mukaan v. 1904 - 1943 kenttäkokeisiin osallistui vain viisi irlanninsetteriä! 1930-luvulla pyrittiin tilannetta kohentamaan useilla tuontikoirilla. E. Krook toi Ruotsista Holmsunds-kennelistä puhdasta of Boyne-verta olevan Royn ja Norjasta hän hankki Montebellos Blendan ja Indian Rockyn. Jaakko Hankajärvi tuotti irlantilaisesta Portlairge-kennelistä uroksen nimeltä Hero ja Queenie-nimisen nartun. Hero syntyi v. 1933 yhdistelmästä Ulster Hero (FT CH Rhu Gorse - Drumcrow Sally) ja Portlairge Dodo (Pat O’Moy - Oonagh of Gadeland). Queenie oli vuotta nuorempi ja se oli yhdistelmästä Ulster Hero ja Colleen of Boyne. Queenie oli tuotaessa astutettu uroksella nimeltä Concubar Neasan (CH Corona Toby - CH Nessa). Näistä koirista polveutuivat 1950-luvun siitosurokset A. Anttilan omistama SF MVA Patrick yhdistelmästä Panu (Portlairge Hero - Sessan) ja Sara av Solhäll (Holmsunds Roy - Flossie) sekä J. Hovilaisen Jack yhdistelmästä Terry (Concubar Neasan - Portlairge Queenie) ja emä yhdistelmästä Portlairge Hero - Huli.

Vaikka käyttöominaisuuksien onkin sanottu tuontien ansiosta kohentuneen, koemenestyksellä mitattuna kehitys oli edelleen vaatimatonta. Näiden koirien jälkeläisiä oli paljon käytännön metsästäjillä, eikä niillä ole suurtakaan merkitystä nykypäivän irlanninsetterin sukulinjojen muodostumisessa. Koetuloksia saavuttivat Patrickin lisäksi muutamat T. Kujalan Karrin-kennelin kasvatit (Karrin Kaja ja Ika), mutta niillekään ei rakennettu merkittävää jatkoa. Kasvattajakin luopui yrityksestä ja vaihtoi rotua. Muutkin rotua aktiivisesti harrastaneet kanakoiramiehet kuten ”Vennu” Ekman ja A. Westerstråhle päättivät luovuttaa rodun uusiin käsiin. 1950-luvulle tultaessa hankittiin jälleen uutta ainesta. Norjasta tuotiin v. 1951 Björntangens Patsy (Montebellos Jack - Penny), joka K.V. Andersinin omistuksessa kilpaili menestyksellä kentällä voittajaluokassa saaden VOI 1. Patsy saavutti myös muotovalion arvon. Seuraavana vuonna tuotiin samasta yhdistelmästä Astrid ja Arne. Näiden vahvasti Montebellolinjaisten koirien kasvattaja oli Egil Röed. Montebello-kennelin omistajan John Borgen kasvatustyö perustui englantilaisen rouva F. Naglen kasvattaman Sulhamstead Sally d’Orin ja CH d’Joucen avulla toteutettuun linjasiitokseen. Arnella ja Astridilla ei tosin ollut koemenestystä, mutta ulkomuodoltaan Arne oli varsin korkeatasoinen. Patsy ja Arne muodostivat ensimmäisen yhdistelmän Javelin-kennelissä. 1954 M. Tuura toi Ruotsista nartun nimeltä Tråssebergs Java (Grönsjöens Ripper - Berry). Javan parhaaksi koetulokseksi kirjataan AVO 3, mutta sen molemmat vanhemmat kilpailivat voittajaluokassa. Ulkomuodoltaan tämä narttu oli huippuluokkaa. 1959 tuotiin Suomeen Tanskasta tuon ajan ehdottomasti menestyksekkäimmän irlanninsetterin Garvergårdens Pedron ja Halneas Ritan pentu Boy. Pedro kilpaili kotimaassaan jo kaksivuotiaana voittajaluokassa ja toiveet olivat korkealla myös uuden tulokkaan suhteen. Boy selviytyikin Derbyssä toiseksi, ja sai seuraavana vuonna AVO 2, mutta ei onnistunut nousemaan voittajaluokkaan. Irlanninsetterin käyttöominaisuuksien parantamiseksi tehtiin 1950-luvulla työtä varsin ponnekkaasti ja uutta ainesta valittaessa pyrittiin hankkimaan vain korkealuokkaisten koirien jälkeläisiä.

On vahinko, että käytettävissä ei ole tuon ajan kokeiden tuomarikertomuksia. Niistä kävisi ilmi, kuinka moni koira osallistui kokeisiin ja mistä ominaisuuksista kilpailumenestys jäi kiinni. Kanta säilyi hyvin pienenä aina 1960-luvulle asti. Siitä eteenpäin rekisteröintimäärät ovat olleet noususuuntaisia, samoin tuontikoirien määrät. Tuonnit ovat olleet pääosin Pohjoismaista, mutta jonkin verran koiria on tuotu myös muualta Euroopasta sekä rodun synnyinmaasta. Rasitteena rodulla on ollut voimakas jakaantuminen käyttö- ja näyttelylinjaan. Irlanninsetteri käsitetään vieläkin liian usein seurakoiraksi. Se on kuitenkin ensisijaisesti käyttökoira. Viime vuosina irlanninsetterit ovat suorittaneet menestyksekkään esiinmarssin käyttökokeissa. Irlanninsetteri on noussut ensiluokkaiseksi metsästyskoiraksi.

Rodun jakautumisen historiaa Suomessa

Suomessa rodun jakautumisen kaava on jokseenkin sama kuin edellisessä luvussa mainittu jakautumisen kulku Britteinsaarilla, joskin vuosikymmeniä myöhemmin. Kannan kasvaessa ja tuontien lisääntyessä 1960-70-luvuilla joukossa oli jo joitakin näyttelylinjaa edustavia yksilöitä, mutta kokonaisuutena populaatio oli vielä ulkoisilta ominaisuuksiltaan yhtenäinen. Vielä 1980-luvulla eri linjojen yksilöitä käytettiin myös jossain määrin ristiin, mutta tämä toi ei-toivottua kehitystä käyttöominaisuuksiin.

Lopullisen jakautumisen Suomessa voidaan katsoa tapahtuneen vasta 1990-luvulla. Tuolloin Suomeen tuotiin tyypiltään selkeästi käyttötyypistä poikkeavia yksilöitä. Ne saavuttivat menestystä näyttelyissä ja niille kertyi sangen paljon jälkeläisiä. Tämä tarkoitti myös rodun rekisteröintimäärien kääntymistä jyrkkään kasvuun. Voimallisimmin näyttelylinjaisten määrän lisääntymiseen Suomessa olivat 1990-luvulla vaikuttamassa muun muassa kennelit Chic Choix ja Lecibsin, joiden yhteenlaskettu pentumäärä reilun kymmenen vuoden aikana lähentelee 300.

Näyttelylinjoihin keskittyneet harrastajat perustivat oman yhdistyksensä Punaiset ja punavalkoiset Irlanninsetterit ry 1997. Valtakunnallisen yhdistyksen tarkoituksena on edistää irlanninsetteriharrastusta ja toimia yhdyssiteenä harrastavien jäsenten kesken.

Lähde: JTO 2009-2013