Rodun alkuperä ja kehitys

Englanninsetterin varhaismuodot perustuvat ilmeisesti jo 1500-luvulla käytettyihin ”setting dog”-nimityksen saaneisiin lintukoiriin. Ne olivat matalajalkaisia, pitkärunkoisia, vahva- ja kiharakarvaisia ja varsin karkearakenteisia. Paikantaessaan linnun tai lintuparven ne yleensä heittäytyivät makaavaan ”seisontaan”. Ilmeisesti Northhumberlandin herttua oli ensimmäinen, joka harrasti verkkometsästystä tämänkaltaisilla koirilla.

Nuo setterin varhaismuodot olivat samankaltaisia kuin Ranskassa käytetyt ns. peltospanielit. Nekin pysähtyivät hetkeksi saatuaan ilmavainun riistasta. Ilmeisesti kaikkien setterirotujen taustalta löytyy myös espanjalaista pointteria, perdigueoa. Kanaalin molemmin puolin kehitettiin tuohon aikaan hyvin monia tuollaisia spanieleihin pohjautuvia verilinjoja, joihin valkea setteri pohjautuu.

Varsinaista englanninsetteriä on jalostettu noin 220 vuotta eli suurin piirtein 1785-luvulta lähtien. Pyrkimyksenä on ollut kehittää perusväriltään valkea, mutta myös mustaa, ruskeaa tai keltaista väriä omaava tai kolmivärinen, kohtuullisen pitkäkarvainen, hyvävainuinen seisova lintukoira, joka olisi korkeajalkaisempi kuin tuolloinen spanieli ja kykenevämpi työskentelemään laajemmin, suurella vauhdilla, kestävästi ja silti tyylikkäästi vaikeissakin maastoissa: kanervikoissa, nummilla, soilla tai tuntureilla.

Peltopyyn, riekon ja muiden painautuvien kanalintujen sekä eräiden kahlaajien urheilumetsästyksen kehitys perustui lentoonammuntaan soveltuvien aseiden kehitykseen. Erityisesti takaaladattavien haulikoiden valmistustaidon kasvaessa kyettiin luomaan niin lukkorakenteeltaan kuin perältäänkin nopeaan lentoonammuntaan soveltuvia aseita. Oli jalostettava koira, jonka linnunkäsittelykyky loisi täsmällisyydeltään ja eleganssiltaan arvokkaat lähtökohdat riistalinnun lentoon ammunnalle. Näin miehen ja koiran yhteistoiminta voisi parhaiten tyydyttää vaativaa englantilaista makua.

Monet englantilaiset, skotlantilaiset ja walesilaiset aatelismiehet ja varakkaat porvarit olivat pyrkineet tuollaisen setterin kehittämiseen. Nykyisen englanninsetterimme kannalta keskeisin kasvattajahahmo oli kuitenkin Edward Laverack (1800–1877). Kanalintujen innokkaana metsästäjänä hän paneutui jo nuorena luomaan englanninsetteriä, joka täyttäisi nuo suuret vaatimukset. Hän tutki tarkoin tuona aikana vaikuttaneiden kasvattajien aikaansaannoksia, ja päätyi valitsemaan oman työnsä lähtökohdiksi kaksi pastori A. Harrisonin kasvattamaa yksilöä: uroksen nimeltä Ponto ja nartun nimeltä Old Moll.

Laverack kertoo kirjassaan ”The Setter” (1872) rakentaneensa kasvatustyönsä pelkästään noiden kahden koiran varaan tiukan sukusiitoksen avulla. Kuitenkin on aivan ilmeistä, ettei Laverackin 40 vuotta jatkunut kasvattajan työ ole voinut tapahtua ilman vieraampaakin verta. On tutkittu, etteivät miehen vanhoilla päivillään laatimat sukutaulut voi pitää kaikilta osin paikkaansa. Ilmeisesti Laverack on käyttänyt jossain vaiheessa linjoihinsa myös irlanninsetteriä.

Laverack pääsi kasvatustyöllään hyvin lähelle asettamiaan päämääriä. Hän loi englanninsetterin, jolla on pitkä, kevyt pää yhdensuuntaisin horisontaalisin linjoin, tummasilmäisyys, korvien sijoittuminen matalalle ja taakse, vahva eturakenne, vinot lavat, vankka lantio, leveä reisi, raajojen voimakas kulmautuneisuus ja suojaava turkki. Käyttöominaisuuksista hän asetti korkeimmalle tyylin ja nopeuden, sekä valtavan kestävyyden liittyneenä hyvään linnunlöytökykyyn.

Laverackin innostus liian monien sukupolvien sukusiitokseen johti lopulta laskukauteen. Onneksi hänen ihailemansa ystävä R. Ll. Purcell Llewellin jatkoi hänen kasvatustyötään säilyttämällä parhaita ominaisuuksia ja karsimalla heikkouksia. Llewellin on todennut, että Laverackin setterilinjalle oli ominaista kovakorvaisuus, vaikea opetettavuus ja taipumus yksin metsästämiseen. Llewellin kykeni vähentämään näitä heikkouksia, mutta samalla säilyttämään ja kehittämään edelleen Laverack-setterin tasapainoista, eleganttia ja jaloa olemusta. Hänen luomaansa setteriä alettiin USA:ssa ja Kanadassa kutsua Llewellin-setteriksi, ja juuri se on myös meidän pohjoismaisen setterimme käyttöperimän tausta.

Llewellin-setteri polveutuu suurelta osin kolmesta Laverack-yksilöstä: uroksesta Dash II sekä nartuista Countess ja Nellie. Näistä Countess oli legenda jo eläessään sekä jalon ulkomuotonsa että erityisen vahvojen käyttöominaisuuksiensa vuoksi. Myös Llewellin pyrki Laverackin tavoin sisäsiitokseen peräkkäin muutamien polvien ajan, mutta hän liitti aina määrävälein linjaansa tarkoin valitsemaansa vierasta verta.

Llewellin kehitti setterinsä hieman kevyemmäksi kuin Laverack, mutta säilytti periaatteessa kaikki rakenteelliset ominaisuudet samoin kuin valtavan metsästysinnon. Muiden englantilaisten kennelien yksilöistä hän haki erityisesti opetuksen herkempää vastaanottokykyä ja taipumusta yhteistoimintaan. Erityisen merkittäviä olivat herra Statterin kasvatit Dan ja Dick.Mielenkiintoista on myös se, että Danin sukutaulusta löytyy ainakin yksi gordoninsetteri, mutta tähän eivät aikalaiset kiinnittäneen erityistä huomiota. Ilmeisesti tällaisten risteytysten toivottiin antavan joitain uusia, toivottavia ominaisuuksia.

Pohjoismaihin englanninsetteri alkoi juurtua 1800-luvun loppupuolella. Valtaosaltaan suosittiin Laverackin aloittaman ja Llewellinin jatkaman linjan perintöainesta. Rodun harrastajat olivat yleensä varakkaita kartanonomistajia, teollisuusjohtajia ja virkamiehiä. He tekivät keskenään yhteistyötä yli kansallisten rajojen, ja tästä syystä englanninsetterillä on hyvin paljon yhteistä historiaa Norjassa, Ruotsissa, Tanskassa ja Suomessa. Englanti oli luonnollisesti tärkein jalostuksellisen yhteistyön kumppani. Kuitenkin Norja ja etenkin Tanska ovat saaneet merkittäviä siitosyksilöitä Saksasta ja Hollannista, ja Suomeen puolestaan tuotettiin hyviä käyttökoiria Venäjältä ja Baltian maista.

Koska englanninsetterin harrastus Pohjoismaissa 1900-luvun ensimmäisten 50-60 vuoden aikana on aivan valtaosaltaan rajoittunut linnunmetsästäjien piiriin, setterimme on pysynyt niin ulkomuodoltaan kuin käyttöominaisuuksiltaankin hyvin yhtenäisenä. Tähän on myös ratkaisevasti vaikuttanut vilkas kanssakäyminen asian harrastajien kesken, tiivis palkintotuomareiden vastavuoroinen käyttö näyttelyissä ja kokeissa sekä yhteispohjoismaiset neuvottelutilaisuudet. Noina vuosina englanninsetterin onneksi oli myös se, että käytännössä kaikki rodun ulkomuototuomarit olivat englantilaisten kanakoirien harrastajia, ja usein myös käyttökokeiden tuomareita.

Englanninsetterin kotimaassa ja USA:ssa alkoi tapahtua melko varhain eriytymistä show-tyyppiin ja field trial -tyyppiin, aivan kuten tapahtui eräiden muidenkin metsästyskäyttöön jalostettujen rotujen kohdalla. Tähän eriytymiseen lienee ollut vaikuttamassa tämän kauniin, terveen ja hyväluonteisen rodun herättämä mielenkiinto seurakoiraväen keskuudessa, jolloin ulkomuoto ja seurakoiralle sopiva luonne ovat tulleet ainoiksi jalostustavoitteiksi. Pohjoismaat tämä kehitys tavoitti enenevässä määrin 1970-luvulla. Metsästysominaisuudet jäivät sivuun.

Näyttely- ja käyttösetterin eriytymisen johdosta Brittein saarilla ja USA:ssa on tuloksena ollut se, että käyttösetteriväki on vieroksunut koiranäyttelyitä. Rotua on metsästäjien keskuudessa jalostettu vain metsästysominaisuuksia silmällä pitäen, jolloin koirat ovat ulkomuodoltaan hyvin erityyppisiä: päät ovat menettäneet Laverack-linjansa, jalous on kärsinyt ja kaukaa katsoen setterirotuja ei enää erota toisistaan. Pohjoismaissa metsästyssetterin jalostuksessa on onnistuttu säilyttämään varsin yhtenäinen tyyppi, joka on laajimmin nähtävillä Norjassa ja Tanskassa.

Englanninsetteri Suomessa

Mitä ilmeisimmin 1800-luvulla englanninsettereitä tuotettiin maahamme metsästystovereiksi jokseenkin samoihin aikoihin kuin muihinkin Pohjoismaihin. Kun 1889 perustettu Suomen Kennelklubi julkaisi viisi vuotta perustamisensa jälkeen ensimmäisen rotukirjan, siinä oli tiedot 32:sta englanninsetteristä. Yhteensä tuossa rotukirjassa oli 275:n eri rotuisen koiran tiedot, ja niistä englanninsettereitä, pointtereita ja irlanninsettereitä oli yhteensä 85 koiraa. Englantilaiset kanakoirat muodostivat siis varsin merkittävän osan rotukoirista maamme järjestäytyneen kenneltoiminnan alkutaipaleella.

Useimmat ensimmäisiin rotukirjoihin merkityistä englanninsettereistä olivat Suomessa kasvatettuja ja jotkut Venäjällä asuvien suomalaisten kasvattamia. Ruotsista, Venäjältä ja Englannista oli tuotu muutama koira ja joku yksittäinen Belgiasta, Ranskasta ja Irlannista. Rotukirjoihin merkittyjen koirien taustat olivat varsin usein Englannissa. Kasvattajista kohoavat esille sellaiset nimet kuin Axel Uddström, A. Standertskjöld, J.B. Lagus, G. Schmidt, N. Mexmontan ja A. af Enehjelm. Valtaosaltaan nämä alkuaikojen setterimme olivat mustavalkoisia eli blue beltoneja.

1800-luvun loppupuolella oli tyypillistä, että kukin kasvattaja pyrki itsenäisesti luomaan ihanteellista metsästyssetteriä. Vasta kun vuonna 1893 alettiin järjestämään kenttäkokeita ja kanakoiraväki enenevässä määrin kiinnostui koetoiminnasta, alkoi myös syntyä yhtenäisempää käsitystä kasvatustavoitteista. Settereiden, niin kuin pointterinkin, kannalta kaikkein tärkein tapahtuma oli Hönshundssektionin – Kanankoiraosaston perustaminen Suomen Kennelklubiin 11.5.1901. Se oli Pohjoismaiden ensimmäinen kanakoirien rotujärjestö.